Oletko koskaan reagoinut suhteessasi tavalla, joka yllatti sinut itsesi? Ehkä suuttuimisesta nousi puna poskille, vaikka tilanne ei sitä oikeastaan vaatinut. Tai ehkä vetäydyit pois juuri silloin, kun kumppanisi tuli lähelle. Monet meistä kantavat mukanaan malleja, joita emme ole itse valinneet — malleja, joiden juuret ovat usein siinä, mitä koimme lapsina. Se ei ole heikkous. Se on inhimillisyyttä.
Lapsuus jättää jälkensä — myös rakkauteen
Psykologi John Bowlby kehitti kiintymysteoriaa 1900-luvun puolivälissä, ja hänen työnsä on ollut valtavan merkittävä ymmärrykselle siitä, kuinka varhaiset suhteet muokkaavat meitä. Lyhyesti sanottuna: Tapa, jolla opimme kiintymään hoitajiin lapsina, tulee usein meidän tiedostamattomaksi malliksi läheisiin suhteisiin aikuisina.
Jos opimme lapsina, että rakkaus oli arvaamatonta — että vanhempi saattoi olla lämmin ja läsnä yhtenä päivänä ja kylmä ja poissa seuraavana — voimme aikuisina joutua jatkuvasti etsimään kumppaniltamme vahvistusta. Ei siksi, että olisimme luonnostaan epävarmat, vaan siksi, että hermostomme oppi varhain, että rakkaus voi kadota. Ja tuo hermosto muistaa.
Se ei ole kysymys siitä, että annettaisiin vanhemmille syytä tai kaivettaisiin menneisyyttä omaksi hyväksi. Se on kysymys siitä, että ymmärrämme, miksi teemme niin kuin teemme — jotta voimme alkaa valita toisin.
Kun vanha kohtaa uuden
Yksi läheisten suhteiden kiinnostavimmista ja haastavimmista puolista on, että ne aktivoivat syvimmän haavoittuvuutemme. Kumppanisi ei todennäköisesti ole äitisi tai isäsi — mutta aivosi eivät aina sitä tiedä. Konfliktien, hylkäämisen tai yksinäisyyden hetkillä vanhat haavat voivat avautua, ja reagoimme ei siihen tilanteeseen, joka on edessämme, vaan siihen tilanteeseen, jossa olimme kerran pienillä.
Terapeuti ja kirjailija Pete Walker kuvailee tätä "regression aiempiin minäihin" — että stressissä voimme palata lapsen selviytymistapaan. Ehkä taistelemalla, paetessa, jäätymällä tai hymyillen ja sopeutumalla. Nämä reaktiot olivat kerran älykkäitä. Ne auttoivat meitä läpi. Mutta aikuisen parin suhteessa ne voivat luoda etäisyyttä, väärinkäsityksiä ja kipua — molemmille osapuolille.
Paraneminen on mahdollista — ja se alkaa tietoisuudesta
Hyvä uutinen on, että emme ole jumissa. Neuroplastisuuden tutkimus osoittaa, että aivot voivat muuttua koko elämän ajan — ja että uudet, turvalliset suhteet voivat tosiasiassa parantaa vanhoja haavoja. Se ei välttämättä vaadi vuosia terapiaa, vaikka se voi olla suuri apu. Se alkaa jostakin yksinkertaisemmasta: uteliaisuudesta itsekritiikan sijaan.
Seuraavan kerran, kun reagoit voimakkaasti suhteessa — joko kumppaniin, ystävään tai perheenjäseneen — kysy itseltäsi: Onko tämä nykyinen minäni, joka reagoi? Vai onko tämä vanha haava, joka puhuu?
Eron tekeminen ei ole aina helppoa. Mutta se on yksi antoisimmista matkoista, jonka voit tehdä — sekä omaksesi että niiden puolesta, joita rakastat.
Mikä vanha malli on jäänyt sinulle huomaamatta läheisissä suhteissasi — ja mitä luulet sen yrittävän suojella sinua vastaan?
AIA knows these theories and can help you understand them in your own situation.
Open AIA →